Vetsijoella 26.-30.7.2005

Useimmiten reissuja säädetään jonkin verran, ennenkuin parametrit sattuu kaikkia miellyttävästi kohdalleen ja päästään liikenteeseen. Tällä kertaa vääntäminen oli kuitenkin vielä astetta kovempaa. Alkuperäisesti mun piti lähteä ex-työkaveri Iikan kanssa matkaan ja Itä-Kaldoaiviin. Yllättävä kuolemantapaus kuitenkin muutti Iikan aikatauluja ja hioimme reissukohteen vaihtoa niin että minä menen metsään jo etukäteen ja mies seuraa perässä. Totesimme kuitenkin aikataulun epäyhteensopivaksi ja niin siitä reissuseurasta oli pakko luopua. Ei sentään kuitenkaan koko reissusta.

Olin jo kallistumassa yksinreissun suuntaan, kun Miikkakin oli työhommissa eikä ehtinyt matkaan. Päätin kuitenkin kysäistä serkku/kummipoika Heikiltä, josko häntä kiinnostaisi tulla matkaan. Mies innostui ja niinpä varustesäädön jälkeen olimme pian matkalla Sodankylästä pohjoiseen. Laura oli menossa samaan aikaan Lemmenjoelle vaeltamaan, joten hän heitti meidät autolla perille Mieraslompoloon ja jatkoi itse matkaansa kohti Njurgulahtea.

Periaatteessa perille olisi ollut näppärintä mennä pyörillä vankkaa uraa myöten, mutta autossa ei ollut oikein tilaa pyörille. Siispä tallustelimme jalkapatikassa. Kuljimme siis jonkinlaista mönkijä/maasturiuraa myöten Mieraslompolosta kohti Vetsijärveä ja ennen kaikkea itse jokea.

Ilma oli kuiva ja lenkkareilla matka eteni joutuisasti. Välissä matkantekoa viihdytti yksityistien kyltti keskellä erämaata. Tuota kunnostamatonta mönkijäurakinttupolkua on vaikea väittää tieksi millään kriteereillä. Viiden kilometrin jälkeen syötiin ja vielä 14 kilometrinkin jälkeen oli jalat kuivana. Sen jälkeen ylitimme ison suon ja sen jälkeen vesijäähdytys toimi täydellisesti. Lopun reitinvalinta oli ihan hanurista ja harhailimme suolla liiankin kanssa. Kohdealueella Vetsijoen yläjuoksulla ei muuten ollut paljoa puita. Vähän jokivarressa ja muuten isot alueet olivat täysin aukeaa. Osaltaan sekin vaikeutti suunnistamista, kun puista ei pystynyt näkemään kovaa maata.

Viimein perillä

Hyvät leiripaikat olivat vähän nihkeässä vaikka kävimme joen toisellakin puolella katsomassa. Lopulta heitimme sen pystyyn semityydyttävään paikkaan erittäin matalan kummun päälle, joka paljastui loppureissusta suorastaan erinomaiseksi paikaksi. Joki itsessään ei vaikuttanut mitenkään valtavan lupaavalta, mutta yläosan Oivosluobbal toi sentään jotain lohtua, kun oli oletettavissa, että siellä ainakin surffailisi isoja.

Heikki kirjallisten harrastusten parissa kotikoskella

Pakollisen ahdistavan nälän tyydytettyä oli aika suoristaa vapakäsi, kääriä hihat ja ryhtyä hommiin kauniin auringonpaisteen siivittäessä toimia. Joki virtaili noilla paikkein varsin matalana ja tylsän näköisenä rännikoskena. Heittelimme koskella vähän aikaa ja tarkistimme niskan, mutta erikoisempaa ei kuulunut.

Koko reissun minua eniten kiinnostanut paikka oli kuitenkin parin kilometrin päässä eteenpäin luusuassa. Mieli paloi kohti paratiisia, joka oli valitettavasti melkoisen pomppulinnan takana. Matkaa sinne oli leiriltä noin 1.5 kilometriä puutonta ja periaatteessa kovaa maastoa. Käytännössä se oli kuitenkin soistunutta ja pahasti mätästynyttä maata eli ei herkkua.

Aloitimme kalastuksen luusuassa ylempää lähestyen hotspot-alueita. Mutta oli vaan niin tuskaisen matalaa ja homma sujui lähinnä vesiheiniä niittäessä. Vähän ennen niskaa oli sentään vettä kalojen uitavaksi ja sielläpä nappasikin heti - ahven. Ja ei ollut ainoa, sillä lippaa seuraili joka heitolla melkoinen parvi, joka tosin kyllästyi jossain vaiheessa, kun homma ei niiden mielestä oikein edennyt minnekään.

Krokotiilin levinneisyysrajojen tarkistus

Itse niska oli kuitenkin pettymys. Tolkuttoman matala luiru ilman järkevän näköistä hotspottia. Kalaa siinä kuitenkin oli. Vaihdettuamme perhoihin siiman päässä riitti elämää. Pääosin pienehköä, mutta kasa mitallisiakin suurimpien jäädessä jonnekin 36 sentin tietämiin. Vaihdoin vielä lippaan ja haravoin tarkemmin niskasta ylemmäs. Sainkin ensin mukavan ahvenen, perään kunnon harrin, kunnes jysähti. Sekunti iskusta tiesin, että siellä oli hauki - tai sitten krokotiili, mutta tietosanakirjojen mukaan tiesin niiden levinneisyyden jäävän etelämmäksi ja lajimääritys oli helppo tehdä.

Mun pätkävapa ei oikein ollut tuon luokan kaloille ja korkkikahva rutisi, kun hauki teki kunnon syöksyjä. Yllättävän virkeä tapaus, kesti kohtuullisen pitkään ennenkuin kala antautui maalle. Pitkästä aikaa vähän reilumpi tapaus. Painoa 5.6 kiloa, mikä sivusi mun Jiesjärven enkkaa. Olisin heittänyt kalan takaisin, mutta se vuosi aivan törkeästi verta. Lihaa siinä oli meidän tarpeisiin aivan liikaa, joten heitin sen mäkeen vaikka teki vähän pahaa.

Pienten pyytäjälle tässä on ihan tarpeeksi pideltävää

Menimme vielä vähän matkaa alaspäin jokea, mutta jos mahdollista, niin joki huononi vielä entisestään. Pikku harreja tuli jokunen, mutta tulo oli niin olematonta, ettemme jaksaneet hieroa aamutunneille, vaan vähän kävelynkin väsyttämänä lähdimme teltalle nukkumaan. Sen verran illasta oli iloa, että Heikistä tuli kertaheitolla perhonheittäjä. Sen verran vakuuttavaa kalantulo oli sutturoilla. Eikä paha heittäjä. Toinen herätys tuli tälle reissulle ostettujen kahluusaappaiden muodossa. Heikki ei enää loppureissusta käsittänyt, miten on tähän asti pärjännyt ilman. Niinpä.

Ahvenia ylävirrasta...

Uusi päivä aukeni oikein nättinä. Aamu oli hidas, kun meillä ei oikein ollut hoppu mihinkään. Nappasimme muutaman kalan kotikoskesta, jonka alaosassa oli sentään muutama montun näköinen. Alaosassa ei niinkään. Niskalta tuli jo pari isoakin eli yli 40 senttistä. Tämäkin niska oli paska, mutta niin vain isommat harrit surffailivat matalassa. Ylhäällä oleva lompolo selvästi vaikutti positiivisesti. Pääosin heittelin lotolla pitkää heittoa lompoloon, mutta otin muutaman täsmäkalan perholla, kun sain kaivettua ne näkösälle.

Mutta alaspäin oli tämän päivän teema. Heti seuraavasta koskesta Heikki nappasi perholla ihan kivan kokoisen harrin juuri siitä niskan parhaasta 20cmx20cm kolosta. Siitä liepeiltä otimme sitten useamman muun vähän pienemmän. Minä aloitin sen kosken alta "ahven koskesta" -teemapäivän nappaamalla vaapulla yhden vajaan 400 gramman jötikän. Tuota samaa kokoa tuli sitten vähän joka kosken alta. Nimenomaan alta ja tavallisesti se yksi kappale. Jostain taisi tulla jopa toinen. Haukiakin tuli ihan omaksi tarpeiksi. Heikki kunnostautui varsinkin sillä saralla.

Ja ne kosket olivat parasta perse-luokkaa. Kaikinpuolin matalia ja niskat niin leveitä, ettei vettä riittänyt yhtään minnekään. Paikkaa paljon, mutta tavallisin saalis oli vihertävä levänuljaska tai äiti maa. Vähän turhauttavaa. Pienempää harria posahteli niinkin, mutta ei ollut edes järkevää paikkaa mistä yrittää isompaa eikä varsinkaan lohipaikkaa. Ahventa kyllä ja haukea kyllä, mutta niissäkin koot pysyivät liian järjellisinä.

Jossakin vaiheessa alkoi varsinainen koskijakso, jota saattoi jo kartankin nojalla odottaa. Ensimmäinen jyrkkä kinkama oli hyvä. En muista kummalle meistä se iso kala tarttui, mutta ei se kauaa tehnyt tuttavuutta. Luultavasti taimen. Muuta siitä ei kuulunut. Paitsi, että simpukan muotoisesta alasuvannosta ahven.

Sen jälkeen alkanut koskivyöhyke oli kyllä tylsimpiä näkemiäni. Kävelyä sata metriä, vähän kalastusta, kävelyä kaksi sataa metriä vähän kalastusta, lähemmäs puoli kilometriä lisää, istuskelua rantapenkalla ja suurta filosofiaa: kalastus on mukavampaa hyvillä paikoilla. Yhtä ränniä, ei kunnon kaloille paikkoja eikä oikeastaan vähemmän kunnon kalojakaan.

... ja harreja (h)ylävirrasta

Siispä suunta taaksepäin. Joki mutkitteli sen verran sopivasti, että tuosta oli hyvä suunnata Oivosluobbalin pohjoispäähän. Joki oli taattua paskalaatua sielläkin, mutta lompolon kultainen kädenpuristus vaikutti positiivisesti. Kalaa oli valtavasti ja osin mukavan kokoista. Kalastelimme yhtä viidenkymmenen metrin pätkää useamman tunnin ja nostimme siitä useampia kymmeniä harreja. Koko lopahti jonnekin 44 sentin tietämiin, mutta olivat sen verran laihoja, että kilo oli vielä kovin kaukana. Kuitenkin kivaa perhostelukalaa. Tässä huomasi, että Heikin pelisilmä ei ollut vielä täysin kehittynyt, kun teini jäi liikaa taakse puuhastelemaan eikä kalastanut edempää missä kalat varsinaisesti olivat. Toki pidimme sitten siinä sellaisia 10 minuutin pikakursseja aiheen ollessa esimerkiksi: "Kuinka napata 40 senttinen harri täsmäheitolla".

Vapa mutkalla - tuttu näky tällä reissulla

Siinä kaiken harrinkalastuksen sivussa uittelemaani streameriin hyökkäsi taas sen luokan otus, että olin hukkua sen jättämään peräaaltoon. Se läsäytti sellaisessa reilussa kumpparivedessä viimeisen päälle asialle asti niin, että housuista pystyi sen jälkeen tutkimaan edellisen viikon ruokalistan. Ja en todellakaan saanut kalaa ylös, vaan se vei puolet perukesiimastakin. Heikki urheana tinasotamiehenä hyökkäsi virvelin kanssa metsästämään kalaa. Hän saikin siitä useamman hauen, mutta olivat vähän pienempää kaliiberia.

Kalastelimme vielä vähän ylös joutuaksemme useamman sadan poron keskelle. Ne sitten aikansa mellastivat ja arpoivat ylimenoa, kunnes häipyivät jättäen meidät rauhaan. Kalantulo hiljeni ylöspäin mennessä ja yökin oli siinä kurssissa, että lopetimme hommat ja lähdimme teltalle.

Esterin perseen avajaiset

Yöllä alkoi vesisade, joka oli osa jotain massiivista matalapainekompleksia, joka kurvasi meidän päälle, pisti käsijarrun tiukalle ja jätti hanan lorottamaan. Aamuinen veden tasainen tiputtelu teltan kattoa vasten on varma motivaation löysistyttäjä. Jossakin vaiheessa se kuitenkin sen verran himmeni, että tekaisimme aamueväät ja pistimme vavat kuntoon. Ensin niskalle ja siellä vähän vanhojen kavereiden kiusaamista. Kai siitä taas pari tuli, mutta tarjottu rauta taisi olla jo pääosin mustalla listalla.

Arvoimme aamulla suuntaa pitkään. Viimein arpomisen jälkeen päätin, että teemme miehekkään reissun ja suuntaamme Vetsijärven toiseen päähän. Vene olisi ollut kova sana, mutta me vannotimme nokialaisen nimeen. Alhaalla oli törkeän pitkä vuono, joten oli pakko yrittää ylhäältä. Tavoitteena olevalle mökille oli jotain seitsemän kilometriä. Pari ekaa oli möykkylöysäpaskamaastoa, jonka jälkeen parani. Mutta sitten kaakkoiskulmaa lähestyessämme Odysseys liittyi johtamaan joukkojamme ja käytimme parin kilometrin matkaan varmaan reilusti toista tuntia aikaa. Kartan mukaan järveen laski pohjoisesta kolme pientä puroa. Pieniähän ne olivat, mutta pirun syviä lähellä järveä. Jokaisen kolmen kohdalla etsimme kahluupaikkaa kierrellen ja kaarrellen. Keskimmäisen tapauksessa yritimme kahlata järven puolelta. Pääsimme taiten kurvaamalla lähes 50 metrin kahluun läpi, mutta viimeiset vajaa kymmenen metriä oli liikaa. Hyvä että löysimme reitin takaisin eikä tarvinnut uida rantaan. Useamman kerran piti varvistella, ettei vesi huilannut kahluusaappaiden suusta sisään. Heikki lyhytjalkaisena sai harrastella vielä enemmän.

Hengissä kuitenkin selvisimme. Viimeinen oikaisukin onnistui vielä suosiolla ja säästimme ainakin 300 metriä huimalla järvikahlauksella. Koko kävelyn ajan vettä roimi tasaisesti ja sadekamppeista huolimatta olo oli reippaan kostea. Kävelimme viimeisen etapin kämpälle, jossa suoraan syömään. Tuuli oli sillä välin kiristynyt kovaksi, lämpötila oli eilisen lähemmäs 20 asteesta tipahtanut 7 asteeseen ja vettä tuli edelleen. Minä jätin fleecen teltalle, kun ei sitä ole ennenkään kesällä kävellessä tarvinnut. Ehdin katua sitä moneen kertaan.

Suojaan autiotaloon

Mökki ei ole ihan niin surkea kuin miltä se näyttää

Vanha jo vähän kärsinyt erämaatalo on todella nätillä paikalla Reätka- ja Fallejoen välisessä jännässä saaressa. Se on ulkoapäin aika ränsistyneen oloinen, mutta sisältä jonkin verran rempattu ihan asiallinen viritys. Siinä ilmassa kuitenkin lähes paratiisi. Laittelimme ruokaa ja päivittelimme typerää kävelyämme. Kalastusmotivaatio oli vallan alhaalla.

Hienot näkymät mökiltä järvelle

Kävimme välissä heittelemässä kämpän rannan koskessa. Siinä oli jonkin verran ihan kivaakin kalaa, mutta horkasta johtuen hommassa ei oikein ollut hohtoa. Onneksi lämmin ruoka herätti sen verran sisuskaluja, että pahin tärinä häipyi jonnekin. Olin jo melkein sitä mieltä, että kävelisimme suoraan takaisin teltalle, mutta päätimme sentään kalastella siinä lähistöllä. Jokunen harri tuli sieltä täältä ennenkuin törmäsimme todellisiin hotspottiin.

Mökkikoskea - Fallejoki

Njargajärven luusuassa oli sellainen mukavan näköinen niska. Oikeastaan ensimmäinen kunnollinen ja totesinkin Heikille, että tuossa on kalapaikan näköä. Paikka oli vielä sen verran suojassakin, että fleecetön kalastaja saattoi selvitä hengissä. Ensin vähän heittelyä niskan yläpuolella, josta tuli jo muutama kiva kala ja kaipa se standardihaukikin. Varsinainen taivas kuitenkin repesi varsinaisella niska-alueella, joka oli törkeän täynnä kalaa. Perhoa ei ehtinyt uittaa, kuin hetkisen ja aina kolahti. Se lyhyt pätkä täytyi olla melkoisen puurona reilua harria. Lähes kaikki kalat olivat yli 40 senttistä ja osin ihan hyvinkin. Suurin ylössaamistamme oli mun 47 senttiä ja 890 grammaa. Eli kilo jäi vielä kauas, vaikka pituutta oli jo ihan reilusti. Heikkikin taisi parantaa pituusennätystään. Olisiko paras ollut 45 vai 46 senttiä. (Ainakin) Yksi harri pyydettiin kahteen kertaan. Ensin lipalla ja sitten perholla. Tuli muuten toisella kertaa aika sukkana ylös.

Pyörimme paikalla varmaan reilusti toista tuntia. Tuollaisilla hetkillä ajantaju helposti katoaa. Ilma oli edelleen kurja, vettä tuli koko ajan, tuuli ja oli kylmää, mutta jotenkin se kaikki katosi jälleen kerran endorfiinihöyryissä. Lopettelimme kalastuksen siinä ja samalla yleensäkin siltä päivältä. Pitihän sentään tallustella semmoiset 7 kilometriä takaisin "hotellille", kuten sanonta kuuluu. Vaikka tulikin sellainen 15 kilometrin lenkki aika lyhyen kalastuksen takia, niin ei tuntunut kyllä yhtään turhalta. Kunnon niskasessio tekee aina poika. Kun reilumpi harri on syönnillä, niin silloin riittää hauskaa.

Takaisin tullessa olimme hieman viisastuneet ja kiersimme kauempaa. Lähestyminen Vetsijokea ja ylitystä kohden oli vähän hakusessa. Kaikkialla näytti samanlaiselta ja tarkistin pariinkin kertaan gepsusta ettei tule turhaan kierreltyä. Vähän alavirtaan menimme, mutta oli osin pakkokin, kun välissä olleet suolämpäreet oli pakko kiertää. Kahluu suoritettiin hämärässä, mikä tuo aina oman jännityksensä. Vaikka paikka oli aika suvantoinen, niin muistin, että siinä oli matalaa. Ja olihan siinä - loppujen lopuksi.

Teltassa makoilua ja poiskävelyä (ja vähän kalastusta)

Yö meni sadetta pidellessä. Jos edellisinä päivinä keli oli ollut huono, niin se oli nyt karmea. Lämpötila oli gepsun mukaan 4 astetta, tuuli todella jämerä ja vettä roimi tasaisen tappavasti. En muista, että olisi koskaan ollut heinäkuussa kalareissulla yhtä kylmä. Makasimme teltassa enemmän ja vähemmän pitkään, kun lämmin makuupussi oli... lämmin. Mutta tuntuu turhalta maata kalavesien ääressä makuupussissa, kun ulkona voi sentään pyytää harria. Vesi oli rajussa nousussa, mutta vielä siedettävä. Käväisimme niskalla, mutta kalastus oli aika toivotonta eikä kalakaan enää syönyt. Heikki lopetti hommat 15 minuutin jälkeen ja puolen tunnin jälkeen munkin oli pakko todeta, että vaikka päällä on rajusti vaatetta, niin on yksinkertaisesti liian kylmä. Käsistä alkoi katoamaan tunto ja päällä oli sellainen horkka, ettei perhoja saanut oikein vaihdettua. Kun kolmesta komponentista, kylmyys, tuuli ja vesisade, olisi poistanut yhdenkään, niin homma olisi onnistunut. Mutta nyt makaamaan telttaan.

Teltan kanssa meillä kävi vähän tuuri, että se oli pienen kummun päällä. Vettä tuli nimittäin niin rajusti, että kaikki kuopat täyttyivät vedellä. Mun Hilleberg kuitenkin näytti, että hyvä teltta pitää veden siellä, minne se kuuluukin. Sisällä oli kuivaa.

Illalla pistimme padat naamaan, kamppeet kasaan ja suuntasimme baanalle. Heikki osoitti kiitettävää luovuutta ja pisti sukat käsiinsä, etteivät ihan jäädy. Luovuuspisteitä ropisi rutkasti, tyylipisteitä pyöreä nolla. Tällä kertaa suunnistimme alun paskaosuuden varmaan aika optimaalisesti ja sen jälkeen saatoimme aloittaa tasaisen laputtamisen. Kävellessä oli lämmin, mutta kun vähän pysähtyi, niin äkkiä iski horkka. Eipä tuolta tulomatkalta ole paljon muistikuvia. Olikohan meillä tahti tyyliin 40 minuuttia ja vajaa kymmenen taukoa. Kummaltakin oli vähän puhti pois ja Heikkikin jopa osoitti vähän väsymisen merkkejä loppumatkasta. Mutta pientä se kuitenkin oli ja hyvin oli tyyppi tähän asti jaksanut, joten kokonaisuudessaan saattoi antaa tyydyttävän arvosanan.

Olimme joskus yöllä tien varressa. Tarkoitus oli hypätä linkkariin aamulla. Pystytimme vielä kerran teltan ja ryömimme märkine kamppeinemme kosteisiin makuupusseihin. Aamulla olimme hyvissä ajoin tien varressa odottamassa ja jännitimme, että tuleeko sieltä mitään, kun aika oli jo jokusen minuutin yli ennustetun. Mutta sieltähän se tuli ja onni oli ylimmillään. Ensimmäinen lämmin paikka kolmeen päivään. Että se reissu päättyi vedenpaisumukseen, jonka jätimme onnellisena taaksemme. Reissu oli vaihteleva ja isot kalat jäi edelleen uimaan, mutta ei voi moittiakaan. Mukavaahan siellä tundralla oli.