Kumivenereissu Könkämäenolle 5.-9.7.2010

Maanantai 5.7. Kilpisjärvi-Puolikkoniva 24km

Perillä Polar-lennon lentosatamassa oli sovitusti odottamassa pelit ja vehkeet eli kaikki se mistä oli sovittu. Myöskään alkuperäisestä ilmoittautuneesta jengistä paikalla olivat tasan kaikki. Voisipa sanoa, että reissu lähti heti lähtöviivalla hyvin käyntiin. Ja eiku parempaan suuntaan mentiin eli Polarlennolla oli lainata lehtipuhallinta, jolla kumiveneen sai pikaisesti kuosiin vähäisellä vaivalla ilman loputonta pumppausta. Kokonaisena kumiveneessä herätti jännitystä koko, joka tavaranpaljouteen suhteutettuna tuntui varsin pienehköltä. Tavaranpakkausta hankaloitti alkanut sade ja Harrin kadonneet auton avaimet, joita lopussa metsästettiin kissojen ja koirien kanssa. Löytyivät loppupeleissä kengän sisältä. Toinen hieman jännitystä aiheuttanut yksityiskohta oli, kun ensialkuun näytti, ettei moottoria voi laittaa veneeseen. Mutta olihan siellä moottoriteline matkassa ja jo mielissä käsiin muodostuneet rakot laskivat silmänräpäyksessä.

Loppujen lopuksi tavarat saatiin lastattua ja miehistökin mahtui matkaan. Vielä kun moottori lähti käyntiin, niin tasaisena roimiva vesisadekaan ei päässyt pahasti latistamaan tunnelmaa. Tosin joku taisi järvellä sanoa, että jos näin paljon koko ajan sataa, niin voi tulla pitkä reissu. Kilpisluspaa ennen kuitenkin sade hellitti ja pääsimme katsastamaan koskea auringonpaisteessa. Etukäteistietojen perusteella tämä koski huolestutti melkein eniten ja olin valmis siihen, että kannamme pelit ja vehkeet kosken ohitse. Tarkastelureissun perusteella tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että kannoimme suuren osan tavaroista 700m ohitusmatkan taakse alasuvannon rantaan ja laskimme viidellä hengellä keventyneen kumiveneen lävitse. Heidi ja Keijo jäivät vapaaehtoisesti rannalle. Keijolle lyötiin heittoliina käteen ja Heidi sai kuvata.

Lähtö ei ollut lupaava, kun jäimme heti alussa pahasti kiinni niskalle ja saimme jonkin aikaa puljata, ennen kuin paatti irtosi kivistä. Siitä itse koskeen ja hieman yllättäenkin pääsimme ekasta pahasta käännöksestä ohitse oikealle uralle, vaikka olin varma, että suoraksi vedetään. Itse koski olikin aikalaista kiveltä tiputtelua ja jyrkkää sellaista. Välisuvantoon pääsimme aika suoraviivaisesti, mutta tämän jälkeen päädyimme väärälle uralle ja jouduimme ankariin vetohommiin kivikoiden ylitse. Siinä hiki lensi itse kullakin. Iso-Peku kaatui kerran kumiveneen alle ja oli katkoa jalankin jäätyään pahasti kiven koloon. Onneksi kuitenkin kastumista suuremmilta havereilta vältyttiin. Iso helpotuksen huokaisu kävi ainakin mulla.

Tässä seurasikin pitkä suvanto-osuus ja uudelleen alkanut vesisade. Tämä kyllä vähän kohmetti suurinta juhlamieltä ja Keinovuopion parkkipaikalla porukka kävi vähän lämmittelemässä juoksemalla ja hyppimällä. Vaikka keli oli suhteellisen lämmin, niin kosteus sai porukan kylmäksi. Pian tämän jälkeen oli ensimmäisen suuren kosken, Peerakosken, vuoro. Kävimme jo ekaa kinkamaa tarkkailemassa, mutta totesimme oikean kosken löytyvän hieman alempaa välisuvannon jälkeen. Kävimme katsastamassa ja totesimme vaan, että keskeltä ja kovaa. Olipahan vaan reipasta ryttyytystä. Välisuvannolla olleet kalastajat olivat sillä välin häipyneet ja niin pääsimme vapaasti valitsemaan linjaa niskalta. Itse koski oli mahtavaa menoa ja porukka oli melkoisen fiiliksissä, kun kumivene meni vuoristoa ylös alas eikä mainittavia ongelmia ollut. Pian tämän jälkeen kaarsimmekin leirille hieman aiottua aikaisemmin Puolikkonivojen niskan paikkeilla, kun sattui hyvän näköinen kohta. Peerakoski jätti hyvän loppumauan pitkän päivän urakalle.

Iltatoimien jälkeen kello oli jo niin paljon ja porukka väsynyttä, että kalastus jäi aika heikoksi. Jokunen kala saatiin, mutta enimmäkseen oli vallan heikkoa. Isommista ei mitään merkkiä. Usva oli kyllä komea ja muutama kiva ruutu tuli otettua.

Tiistai 6.7 Puolikkoniva-Rautukurkkio 45km

Seuraava päivä lähti liikkeelle hitaasti, mutta eipä meillä lomalla erityisen hoppua ollutkaan. Oikeastaan oli retkikirjaan kirjattu, että aamulla hoppu on kielletty. Toisen päivän oli kuitenkin tarkoitus olla pitkä aina Rautukurkkolle asti. Tosin jos ongelmia ilmenisi, niin oli myös vara jäädä välille esimerkiksi vaikkapa Ainuvarppikoskelle. Pitkä toinen päivä kuitenkin helpottaisi lopun menemisiä. Heti alussa meidän aiotulla leiripaikalla oli kolme ukkoa kalassa ja yksi näytti 1.1kg ja 1.4kg harrit eli iso harri oli ainakin jonkin verran ollut syönnillä. Vähän sirpoi kateus kalamiehen sydämessä, mutta urheina jatkoimme eteenpäin. Alussa oli jotain pienempiä koskia kuten Karjalankosket ja Saarikoski. Karjalankoskien viimeinen kinkama oli makein nuottien mukaisesti, mutta ei silti mikään kovin erikoinen. Saarikoski oli vähän matalampi, mutta taidettiin siitäkin ohitse päästä ilman suurempia pohjakosketuksia.

Sittenpä päästiinkin itse asiaan eli Lammaskoskiin, joka oli 3.5 km pitkä koskipläjäytys. Tiukimmat paikat piti olla heti alussa ja toinen loppupuolella. Alku katsastettiin tarkkaan ja todettiin ihan helpohkoksi. Vähän ihmetystä herätti iso-Peku, joka katosi hetkeksi. Oli lämmittelemässä koipiaan, jotka olivat kylmenneet jatkuvan vesiliuotuksen takia. Takaosa veneestä painui sen verran syvälle, että siellä oli jatkuvasti puoli kumisaapasta vettä. Venettä sanotaan itsestääntyhjeneväksi, mutta meidän mielestä se oli lähinnä itsestääntäyttyvä.

Itse koskessa ainut hankalampi kohta alussa oli ekan kinkaman jälkeen ahtaassa käännöksessä, jossa piti sattua hyvin kohdalleen. Pari ekaa aaltoa olivat melkoisen muhkeita ja vettä tuli sisään kunnolla. Käännös selvitettiin ja sen jälkeen vaan seurailtiin parasta lasku-uomaa, joka vaihteli rannalta toiselle. Se toinen tiukempi paikka ei ollut niin vauhdikas kuin ensimmäinen, mutta aaltoja siinäkin. Loppujen lopuksi koko Lammaskoski selvitettiin hyvin lävitse, joskin hiki taisi tulla itse kullekin. Ainakin mulla hiki virtasi ja ääni käheänä kipparoinnista. Kaikenkaikkiaan erittäin mukava koski laskea kumiveneellä.

Siitä vähän alaspäin ja vielä Saukkokoski alas, joka olikin reissun kuivin koski. Valitsimme alun jälkeen väärin Suomen puolen, jonne juutuimme vähän kiinni ja alaosissakin oli pientä juuttumista, kun varsinaista uomaa ei oikein löytynyt. Kuitenkin läpi päästiin ja alhaalla saimme ansaitun ruokatauon. Jotkut yritti vähän heitelläkin, mutta aika heikolla menestyksellä.

Porukan laskuhuumori oli erinomainen ja juttu lensi kiitettävästi. Suvannoissa moottori toimi hyvin. Iso-Peku toimi parina ekana päivänä moottorimiehenä. Olisi voinut enemmän mainita kylmenneistä jaloista, niin olisi vaihdettu paremman verenkierron omaavia kuskia. Mulla ja Harrilla oli kahluuhousuissa neopreenisukat eikä jatkuva vedessä liottaminen haitannut. Sen muuten huomasi, että on hyvä, jos vähintään 2-3 on kahluusaappaat/housut irroitustilanteita varten.

Tauon jälkeen oli pitkät pätkät suvantoja ja korkeintaan pieniä koskia tai nivoja. Ainoa pidempi välillä oli Ainuvarppikosket, jotka olivat lähemmäs kaksi kilometriä pitkät. Siellä nähtiin jokunen kalastaja, kuten myös aiemmin Lammaskoskilla tien vierustalla.

Näiden koskien jälkeen oli Naimakkajärvi ja pari pitkää suvantoa, jonka jälkeen sai valmistautua Pättikkään. Näissä isommissa koskissa oli hauskaa ilmiötä eli kauempaa näytti, kuin oltaisiin tultu maailman laidalle eli joki näytti katoavan kosken niskalla. Ainoastaan ehkä aallot hieman hyppivät niskalla. Pättikkä katsastettiin tarkkaan ja todettiin hieman hankalaksi. Sen ei kuitenkaan annettu häiritä, vaan työnnettiin vene vesille ja kypärät tiukasti kiinni.

Alku meni jo heti huonosti, kun niskan jälkeisessä käännöksessä ajauduimme saaren rantaan ja perä kiepsahti eteen. Saimme kuitenkin irroitettua ja käännettyä veneen heti ja pääsimme itse isoihin kuohuihin. Alku meni vielä ihan hyvin ison stopparin vasemmalta puolen, mutta emme saaneet oikein vaihdettua puolta. Sen jälkeen koski oli yhtä vaahtoa ja varsinaisen linjan löytäminen vaikeaa. Lisäbonuksena moottori hakkasi erittäin pahasti selkään, kun osui laskiessa kiviin ja tipahti vielä alas. Sitä nostaessa jäi ohjeetkin antamatta. Tosin katsoin, että ei siinä oikein muuta kuin suoraan osannut sanoa. Sen verran sentään päästiin hyvin, että osasimme väistää vasemman jyrkän kalliopaaden niukin naukin. Sitten ei oikein päästy hyvin uomaan, vaan karahdimme isolle kivelle keskelle tiukinta koskea. Pääsimme kuitenkin heiluttamalla tästä pois tosin perä edellä. Saimme käännettyä kuitenkin paatin heti toisin päin ja pahin jyry oli ohitse. Lopun mutkassa kuitenkin hieman löysäiltiin ja taas vetäistiin kiven kautta piruetit. Koski oli kuitenkin läpäisty. Kokonaissuoritus ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen hyvä, eikä kipparikaan oikein toiminut. Kaikki olivat yhtä mieltä, että oli selvästi pahin koski eikä niin hauska kuin edelliset isot. Ja niin kivinen, että sinne ei kyllä haluaisi tippua.

Tämän jälkeen oli jäljellä enää yksi suvanto-osuus ennen Rautukurkkion niskaa, jossa olikin hyvä leiripaikka tiedossa. Suvanto oli tyyni ja isot kalat kävivät pinnassa. Pääosin olivat siikoja, mutta olisiko jokunen iso harrikin ollut joukossa. Tämäkin suvanto oli erittäin matala ja välissä sai moottorin kanssa väistellä hiekkasärkkiä. Näitä matalia suvantojahan riitti ja itseasiassa suurin osa suvannoista oli erittäin matalia. Joskus jopa järvissä tuntui olevan pieniä nivoja. Kummia nämä paikalliset järvet.

Rautukurkkiolla olikin sitten enää vuorossa iltatoimet ja tällä kertaa kalastelijoita oli muutama enemmän. Jani ja Keijo menivät alas, mun ja Harrin keskittäessä voimat enemmän yläosaan. Tuloksena oli sentään paras kalastuspuhde, vaikkakaan ei montaa kalaa saatu. Jani sentään toi kolme ihan reilusti mitallista kalaa syötäväksi ja Keijokin oli kiusannut kaloja urakalla. Mutta kokonaisuutena kalansyönti oli kyllä luokkaa hyvin heikko. Bonuksena kalastus meni niin myöhäiseksi, että viileni, usva alkoi jo nousemaan ja loppuillan hyönteisparveilukin katosi kadottaen samalla suurimman osan tuikeista.

Keskiviikko 7.7 Rautukurkkio – Liinakurkkion alapuoli 23km

Nostatin ilmaan vähän ehdotusta, että olisiko jääty tähän leiripaikkaan kahdeksi yöksi, mutta tämä ei oikein herättänyt vastakaikua ja niinpä jatkoimme. Aamulla puurot kurkkuun ja sen jälkeen pieni kalastustuokio. Sovimme, että puoli kolmelta lopetetaan. Keijo ja pikku-Peku lähtivät alas, minä, Harri ja Jani kumiveneellä isoja tuikkivia kaloja jallittamaan. Venemiesten urakka onnistui heikosti. Isot siiat kyllä kävivät pinnassa heittoetäisyydellä, mutta eivät kyllä pyytöjä huolineet. Ei yhtään tärppiä siltä suunnalta ja lopussa vielä säntäsimme vauhdilla takaisin leirirantaan, kun sadepilvet uhkasivat. Keijo ja pikku-Peku olivat kuulleet kellonajat väärin ja tulivat vasta kolmeksi. Odottelijoita meinasi kyllästyttää. Itse käväisin vielä pikaisesti heittämässä perhoa niskalla ja sain pinturilla noin 40 senttisen harrin, joka oli loppujen lopuksi reissun suurin. Samaan aikaan sinne pärähti veneellä perhokalastaja, joka nopeasti sai pari lähes kiloista harria. Söi miestä.

Pojat tulivat takaisin ja pääsimme taas laskemaan. Rautukurkkion erityisesti toinen kinkama oli itseasiassa aika hauska ja jopa heitti vähän vettä sisään. Mukava koski kaikenkaikkiaan. Tämän jälkeen oli jonkin matkaa nivojen ja suvantojen vuorottelua ennenkuin pitkä Kelottijärveä edeltävä suvantojakso alkoi. Oli hauskan näköistä, kun porukka makasi raatona kumiveneen päällä ja vain kuski oli skarppina suuntaamassa eteenpäin. Kelottijärvelle suiston läpi tunkeutuessa sai olla vähän tarkkana, kun yritti löytää jonkinlaista uomaa. Paras taidettiin hiekkadyynien keskeltä löytää.

Kelottijärven jälkeen alkoikin joen yksi pisimmistä lähes yhtäjaksoisista koskijaksoista. Varsinaisesti isoja koskia ei ollut, mutta Liinakurkkiossa sentään vähän pärskyi. Tässä ei mitään ongelmia ja kun huomasimme hyvä näköistä leiripaikkaa heti Liinakurkkion alla, niin suuntasimme rantaan ja kannoimme kamat leiriharjulle. Porukka tuntui fanittavan tätä leiripaikkaa erityisesti, vaikka itse pidinkin enemmän Rautukurkkion paikasta. Mutta kiva oli tämäkin ja maisemat olivat ainakin paremmat. Nyt olimme sentään jo joskus seitsemän aikaan rannassa eli iltatoimien jälkeen kalastukselle jäi paremmin aikaa eikä tarvinnut ihan kolmeen asti yötä pusertaa. Näillä paikkein hieman korkeahko vesi haittasi erityisesti Kolmenmiehennivan kalastusta, josta ei muuten kovin monta perhonheittopaikkaa löytynyt. Keijo kävi alempana ja suuntasi ison Pekun kanssa ylemmäs. Tämän päivän teemana oli myös kalakeittokalojen pyytämistä. Jokunen pieni sintti saatiinkin, mutta keskimäärin oli kyllä todella vaikeata. Harrilla oli sentään isompi kiinni ja pari hypännyttä lohta sähköistivät tunnelmaa. Lohet eivät kuitenkaan pyynnöistä välittäneet, kuten eivät koko reissulla. Lopputulemana illan saannit olivat lähinnä olemattomat. Ylhäältä oli sentään tullut vähän paremmin tärppejä.

Torstai 8.7 Liinakurkkio-Maljasjokisuu 41km

Aamutoimien jälkeen varasin tunnin kalastusajan, mutta lähinnä minä ja Harri olimme ainoat käyttäjät. Muut viettivät aikaa kumiveneellä ja odottivat meitä. Minä sain joitakin pieniä plus tärppejä, mutta paras ”perho” näytti olevan tärppi-indikaattori perhosiiman kärjessä. Aika masentavaa. Sentään välisuvannon niskalla kävi vähän isompi yrittämässä, mutta sekin vain kerran Puhiin eikä muuta. Ei voi muuta sanoa, kuin että peruskoskikala oli älyttömän huonolla syönnillä koko reissun vaikka kelit olisivat muuta voineet kertoa.

Tämä päivä alkoi koskien laskemisella. Erityisesti Pahtakoski oli pitkä reilusti toista kilometrinen. Olivat kuitenkin aika helppoja ja joki oli jo niin iso, että laskulinjoja oli vaikka kuinka. Jos vesi olisi ollut 20 senttiä alempana, niin sitten olisi voinut jotain hankaluuksia ollakin. Nyt kuitenkin tulimme pienellä kivien väistelyllä aika kivuttomasti kosket alas. Koskijaksoa riittikin aina Maunuun asti, josta alkoi pitkä suvanto-osuus. Kunnarinkorvan kohdilla kävimme vain rannassa kusella, mutta leiriä ei tehty, vaikka tämä olikin yksi vaihtoehto. Peku halusi päästä isoimman männyn juureen kusemaan, mutta demokratia jyräsi ja jäimme mutkaan.

Siitä sitten keli muuttui aika sateentihkuiseksi ja suvantoa riitti vaikka toisille jakaa. Karesuvanto ohitettiin sujuvasti vauhdilla, kuten myös nivavyöhyke ennen Maljasjokisuuta. Itse Maljasjokisuuhun asti ei menty, vaan jäätiin noin 800m ennen, kun huomasimme mukavan mäntymetsän. Sinne päästäkseen piti tunkeutua tiheän koivikko-pajukkovyöhykkeen lävitse, mutta takaa löytyikin Pekun paratiisi eli paljon kaatuneita honkia. Telttapaikatkin olivat mukavan pehmeät. Eli suomeksi lausuttuna tämäkin telttapaikka oli erittäin hyvä. Täytyy kyllä sanoa, että leiripaikat olivat erinomaiset osin hyvän etukäteisskouttauksen ja ihan osin hyvän tuurin ansiosta. Tosin kyllä vähän kytättiinkin hyviä paikkoja.

Vaikka tulimmekin ihan kohtuullisen ajoissa perille, niin kalastus jäi hyvin heikoksi. Pistimme kiukaan pystyyn ja muut jäivät saunaa pystyttämään, kun käväisin pikku kalastuskeikalla. Lähinnä kävin katsastamassa Maljasjokisuun. Itse joki vaikutti todella herkulliselta kalajoelta hietikkokivikkopohjineen ja syvine uomineen. Ihan kalajoelta näytti. Minä en kuitenkaan saanut parilta ensimmäiseltä kinkamalta mitään ja suuntasin takaisin saunanlämmitystä katsastamaan. Tässä vaiheessa kiuas oli jo osittain sortunut, mutta tuli leimusi komeasti. Siinä samalla sitten pykäsimme lättykestit, jotka loppuivat sopivasti, kun sauna oli lämmin kolmelta yöllä. Lämmitys+rakennus oli kestänyt kaiken kaikkiaan noin kolme tuntia. Heidi skippasi saunomisen ja suuntasi makuupussiin. Me pojat kuitenkin hyppäsimme ressun alle ja nautimme viimeisen päälle hyvästä saunaelämyksestä ja jokikylvyistä. Täytyy kyllä sanoa, että olipa kiva huipennus reissulle. Oli ensimmäinen kerta kun pääsi leirisaunaan ja hyvät olivat löylyt.

Perjantai 9.7 Maljasjokisuu – Sotkaniva 10km

Viimeiselle päivälle olikin sitten enää viimeinen rypistys. Aamu oli hidas, mutta lomallahan sitä edelleen oltiin. Jutusteltiin ja nautittiin yhdessäolosta. Kumiveneen pakkaus meni jo kovasti rutiinilla ja aamukalastus jätettiin välistä. Viimeinen osuus olikin oikeastaan suvantoa miinus Kuttasenkurkkio, joka oli Muonionjoen ainut isompi koski meidän osalta. Ei kuitenkaan merkittävän iso ja enimmäkseen hauskaa pientä aaltoilua ja vähän mutkittelua. Muonionjoki oli muuten jo melkoinen valtameri nivoissakin ja ison joen tuntu oli vahvasti esillä. Pian olimmekin Mikkolan Karin mökkirannassa ja tavarat rannalla. Keijo, Harri ja Pekka lähtivät viemään kamppeita ja hakemaan autoja Kilpisjärveltä ja muut suuntasivat saunomaan. Heidi ensin ja miesväki toisessa aallossa. Tämän jälkeen ei ollut kuin loppumuodollisuudet. Jani vaihtoi Harrin ja Heidin autokuntaan, kun meni Kittilään ja me tutulla Pekun vanhalla ambulanssilla. Pelailimme Gang of Fouria iso-Pekun ja Keijon kanssa pikku-Pekun ohjastaessa perille. Sodankylässä sankarit kotiin ja pikku-Peku jatkoi matkaa kohti Rovaniemeä ja sieltä Riihimäkeä. Hurjan miehen tarra meni sitten etelän suuntaan. Reissu oli ohitse.

Jälkisanat

Reissun yhtenä tarkoituksena oli kerätä serkkuja kasaan ja viettää kunnolla aikaa yhdessä. Toisaalta oli mielenkiintoista nähdä, minkälaista on viettää aikaa henkilöiden kanssa, joista osan kanssa oli ollut enemmän tekemisissä paljon nuorempana ja osan vähemmän. Mikä jäi lähinnä eniten mieleen, niin kyllä ne vain ihmiset kasvavat. Kaikki olivat tavallaan samoja, mitä silloin joskus, mutta kypsyneempinä. Ja mikä oli miellyttävää huomata, niin mun serkkujen joukossa tuntuu olevan pelkästään mukavia henkilöitä. Ja miellyttävästi kaikki pyrkivät tekemään asioita, kun oli sen aika. Reissussa ollessa vapaa-matkustajat ja primadonnat ovat jotakuinkin kaksi kyllästyttävintä kanssaryhmää.

Harmittavasti Ruotsin päässä serkun pojalla oli häät käytännössä reissun aikaan ja tämä osaltaan esti muutaman henkilön saapumisen. Olisi myös ollut kiva saada mukaan Ruotsin serkkuja, joiden kanssa tulee oltua luonnollisista syistä aika vähän tekemisissä.

Tämä idea on kypsynyt monta vuotta ja oikeastaan Kaisan kanssa jutustellessa siitä muotoutui tällainen serkkureissu. Yhtenä vuonna yritin jo toteuttaa reissua, mutta silloin osallistujat katosivat kevään edetessä. Tässä yhdistyy monta hyvää asiaa. Jännittävä koskenlasku, yhdessäolo pienessä tilassa, luonnossa oleminen ja sukulaisten tapaaminen.

Etukäteen eniten ehkä jännitti itse laskeminen. Kokemusta kumiveneistä oli aika vähän, vaikka koskenlaskukokemusta kyllä löytyi. Pyrin ainakin huolehtimaan teoriapuolen kuntoon eli luin pari turvallisuusopasta ennen reissua. Näin reissun jälkeen voi sanoa, että kumivene oli juuri niin stabiili kapine, kuin etukäteen ajattelinkin. Tuon kokoisessa joessa sillä matkaaminen on varsin turvallista ja merkittävät riskit saadaan minimoitua varsin pieneksi.

Kokonaisuutena konsepti toimi niin hyvin, että päätin jo reissun aikana tehdä homman uudestaan. Itseasiassa alkuperäinen idea oli tehdä tästä jatko-osa eli laskea Poro- ja Lätäseno, joka on vielä kertaluokkaa isompi seikkailu ja nyt kun kokemusta on enemmän takana, niin voi lähteä luottavaisemmin matkaan. Toisaalta haluan myös laskea Könkämäenon uudestaan ja toisaalta useampi serkku olisi mielellään halunnut tehdä reissun, mutta eivät päässeet tällä kertaa mukaan. Ehkä he pääsevät seuraavalla kertaa mukaan. Näillä näkymin on varmaa, että vuonna 2011 ei tule olemaan kumivenereissua mun järjestämänä, mutta ehkä seuraavana. Ken tietää. Mutta kipinä jäi kyllä kytemään. Ja sen vaan sanon kaikille muille, että meillä oli helvetin hauskaa.

Vielä loppukaneettina haluan lausua kiitokset Mikkolan Karille, joka tarjosi meille saunat ja tarjosi kuljetusapua reissun jälkeen. Tämä helpotti kovasti reissulogistiikka.

Yleisiä tietoja

Osallistujat

Tommy Ryytty
Pekka Ryytty
Keijo Ryytty
Pekka Leino
Jani Leinonen
Harri Hirvasniemi
Heidi Hirvasniemi

Vedenkorkeus

Muonionjoki, Karesuvanto 115-130 kuutiota, vedenkorkeus 320.9-321cm Ymparisto.fi sivuilta

Reissun kustannukset

Kumivenevuokra 300e (sisälsi kumiveneen, pelastusliivit, kypärät, tynnyreitä, paikkaussarjan ja heittoliinan)
Muut kustannukset ilman matkakustannuksia Kilpisjärvelle 270e

Reissun kuvagalleria