Karasjoella 5.7-14.7

5.7 Raskas ensimmäinen päivä

Lähtö venyi myöhäiseksi, kuten niin tavallista. Tavaroiden pakkaaminen kesti ja ajoa tuli kuitenkin se noin 300 km. Loppujen lopuksi olimme noin yhdeksän aikoihin lähtökunnossa pyörän päällä. Kesäillat ovat tuohon aikaan kuitenkin valoisat ja toisaalta päivä oli ollut suorastaan kuuma, jonka takia yöliikkuminen oli oikeastaan miellyttävämpää.

Hienoa pyöräuraa

Alussa tuli heti jännitystä, kun pyöränkumi oli tyhjentynyt, vaikka hetki sitten pumppasin sen täyteen. Jännityksellä uusi yritys ja nyt näytti pysyvän pääosin kaikki sisällä, kun kiristi venttiilin. Itse pyöräily Pöyrisjärvelle oli kohtuullisen kiva lyhyehkö rykäisy pyörän päällä. Meni siihen se muutama tunti kuitenkin. Lappalaisia meni mönkijöillä ohi minkä ennätti ja välissä ehdimme juttelemaan, kun sattuivat olemaan tauolle. Ei niistä kuitenkaan mitään järkevää saanut irti. Joka tapauksessa oli vasanleikkoaika.

Ainoa märkä paikka alkutaipaleella

Pöyrisjärven jälkeen alkoi hauskuus. Ensimmäisen joen kierto autiotuvan kohdalla oli vielä helpohko. Sekin pitää mennä järven puolelta kiertäen. Toista varten olimme jo kyselleet poromiehiltä lautasta, joka oli kuulemma paikallaan, mutta ilman köysiä. Nuorempi poroisäntä antoi luvan käyttää, kunhan palauttaisimme oikealle puolen. Siispä kamppeet ylitse ja Miikka uipasi sen jälkeen sen oikealle puolen.

Tämän jälkeen oli parin kilometrin rantaosuus, jonka työnsimme kokonaan pehmeässä liejuhiekassa. Reissun kurjin osuus. Pöyrisjoen ylitys oli kaikkein hankalin. Etsimme sopivaa reittiä, kun vastapuolen rannassa oli pehmeä liejuosuus, josta ei millään meinannut päästä ylitse. Tunnin verran meni tuossakin väsätessä ennen kuin pyörät olivat tulleet ylitse.

Tympeä rantaosuus

Tämän jälkeen kello oli jo paljon ja viimeinen vitonen Suomajoelle oli tosi raskas varsinkin kun se on yhtä nousua. Emme olleet kunnolla syöneet ja minä yksinkertaisesti katkesin täysin tässä vaiheessa. Kilsaa ennen maalia oli vaan pakko ottaa jotain sokeripitoista, kun kone tilttasi täysin. Mulla on käynyt näin aikaisemminkin raskaissa pitkäkestoisissa suorituksissa ja pari kertaa olen nähnyt kavereiden sammuvan. Katkeaminen on tällaisissa tapauksissa täydellisen totaalista ja ei ole voimaa tehdä mitään raskaampaa. Mutta kun ottaa vähän sokeria, niin taas jaksaa. Nähtävästi elimistön sokeritaso vaan laskee liian alas. Perillä olimme neljän aikaan yöllä ja nukkumaan viideltä.

6.7 Paskaa Suomajokea ja lisää kuntoilua

Hienot maastot Suomajoen kupeessa

Maastot Suomajoella ovat hienot ja puut eivät varjosta aamuaurinkoa, joka ei kuitenkaan tällä kertaa paistanut niin pahasti etteikö olisi saanut nukuttua melkein tarpeeksi. Heittelin vähän aamusella perhoa, mutta kun parissa hyvän näköisessä paikassa ei tärppinyt, niin tuomitsin joen paskaksi ja aloin aamupuuron keittoon. Miikka lähti ylemmäs heittelemään paria hyvän näköistä suvantoa. Toi tuomisinaan pienen harrin ja kuulemma oli vielä saanut toisen ja hauen, mutta kokonaiskuva edelleen nihkeä. On muuten uskomatonta, kuinka niukasti mitallinen harri voikaan näyttää pieneltä. On näköjään ollut viime aikoina hyvillä harrivesillä.

Neljän aikoihin pääsimme viimein lähtemään kohti ekaa Karasjoki-leiriä. Laskeskelin kartasta, että matkaa on jotain 18 km. Ensimmäiset seitsemän rajalle olivat vähän nöyhtäisen näköisiä, mutta oikeastaan tosi hyvää kuljettavaa. Ei hiekkamaita, mutta tasaista muuten. Hyppäsimme Muoddasaivin ylitse aika korkealta, josta olikin hyvät näkymät Stuorra Dabmutjavrille. Miikalla askel oli tähän asti kulkenut heikosti ja matka eteni tasaisen rauhallisesti. Dabmutille saapuessa oli vähän sellainen jeesh fiilis, mutta kartta kertoi kylmää kieltä ja vielä kasi jäljellä. Söimme kenttälounaan kuntan päällä ja ihastelimme jäkälämattoa. Tässä vaiheessa tuli vittumaisimmat vaiheet. Ahnehdimme vähän liikaa Dabmutin pohjoispään ohituksessa ja jouduimme jokiylityksissä etsimään paikkaa. Kun vielä jängätkin olivat vähän pehmeitä ja mies pehmeni, niin oli aika väsy olo. Loppu olikin sitten tarkkaa suunnistamista ja Dabmutin ylitykset menivät hyvin ja myöhemmin tajusimme, että olimme hienosti osuneet pitkän suvanto-osuuden katkaisevalle koskijaksolle. Tarkka kartanluku kannatti. Loppu sitten meni hiljaisuudessa talsien ja kahdeksan tunnin jälkeen olimme viimein kuuluisassa S-mutkassa, jossa on kyllä ihan ykkösluokan A++ leiripaikka. Jäkälämatto teltan alla oli muhkea. Ei menny kyljet nukkuessa.

Olo oli erittäin väsynyt ja ilma vähän tihkuinen, mutta sentään kävimme heittelemässä muutaman tuskaheiton malliksi. Pari poolia oli kyllä houkuttelevia, mutta saimmekohan vain ihan kosken alta yhden ahvenen.

7.7 "Kevyt" päiväkalastus

Nukuimme taas pitkään ja Miikka vielä pidempään. Kun viimein ylös, niin Miikka käväisi uimassa. Selvästi syötti oli hyvä, koska heti vähän jälkeen heitin uimapaikassa ja eka 35 taimen iski kiinni ja rannalle. Ei vielä kaiken kävelemisen arvoinen, mutta saatiin sentään suolakalaa leivän päälle. Aamutankkauksen jäljiltä perkkasimme vielä leirikoskea, mutta mitään kummempaa ei näkynyt. Sentään löysimme "ison taimenen" mutkasta ison kasan ahvenia. Mutta ahvenia nyt oli vähän joka paikassa. Päivä oli tarkoitus ottaa kevyesti ja lähinnä kuljailla siinä lyhyellä kotikoskella. Miikka kuitenkin ehdotti, että käydään kevyesti Bakterazejärvellä. Siispä Gukkesjärveä kiertämään. Heittelimme vähän järvellä ja päätimme tsekata parin puron suukohdat. Ei välttämättä hirveän järkevää, koska purot olivat syviä paskoja ja niitä joutui ohittamaan kauempaa. Kalantulokin keskittyi lähinnä normiahventen lisäksi hauen molkuroihin. Vielä kun toinen puro oli hillittömän mangroverämeikön keskellä, niin helppo päivä oli jo käytetty ja oli jäljellä ainoastaan tiukempaa puurtamista. Siinä sivussa kävimme tsekkaamassa sivusta pienen järven, jos olisi jättiahvenia, mutta ei näkynyt meille mitään.

Gukkesjärvellä heittelemässä

Jalat olivat väsyneet, mutta jatkoimme matkaa Karasjoen laskukohtaan Gukkesjärveen. Minä menin heittelemään vuolletta järveen ja Miikka vähän ylemmäs poolille. Ensin huusi, että järkyn taimen seurasi ja heti perään, että nyt kiinni. Meno oli sen verran reipasta, että arvioimme kalan parikiloiseksi. Vähän pyörittyään se kuitenkin väsähti ja nostimme kalan rannalle. Haavia meillä ei ollut laisinkaan matkassa. Naama marengille ja kuvia ottamaan. Mittailu paljasti 52 senttiä ja 1560g. Miikan enkka parani noin puolella kilolla ja alkaa olla viimein edes säällinen. Miikka totesi, että näitä tänne tultiin pyytämään enkä voinut kuin tyhmänä nyökkäillä. Kala oli upean kirkas ja paksu vatsan ollessa täynnä kotiloita.

1560/52

Mutta matka jatkui. Siinä vieressä oli kolmisen loistavaa poolia, mutta enempää taimenia ei kuulunut. Muutenkin väli Bakterazejärvi-Gukkesjärvi oli hyvää. Vielä Bakterazen yläpuolisen lompolon yläosa oli kiva ammeenpohjapoolineen, jossa oli upea leiripaikka, josta tarkkailla kaloja. Miikalla oli yksi kilon kala kiinni, mutta se ei pysynyt. Oli ainoa isompi kala, joka pääsi meiltä irti. Kävimme vielä jonkin matkaa ylempänä, mutta joki meni pieneksi. Miikalla tuntui riittävän virtaa, mutta mulla kyllä eilinen alkoi jo painaa ja ehdottelin takaisin kävelyä. Kävelimme Gukkesjärven toista laitaa takaisin emmekä edes jaksaneet kokeilla Dabmutjohkassa, kun menimme siitä ylitse. Tosin oli turhan pysty siinä kohtaa.

Vanha paljon käytetty leiripaikka

Eli yhteenvetona päivä ei ollut mikään lepopäivä, vaan mallia ahneet paskiaiset liikkeellä. Piti käydä leppoisasti, mutta tuli mallia Tour de Gukkesjavri. Mutta hieno taimen lämmitti illalla kivasti niin mielessä kuin masussa, kun Miikka väänsi ihmesörsselit valkosipulilla ja inkiväärillä höystettynä. Ja lisää kirkkaan punaista suolakalaa. Kuolan valuessa suupieliämme saatoimme pistää silmämme kiinni pehmeällä jäkäläpedillä ja nähdä kalaisia unia.

8.7 Alaspäin taimenia etsimään

Uusi päivä kaiken muuttaa voi paitsi ettei keksitty, mitä se voisi oikeastaan muuttaa. Alkuperäisessä Rosettan kiveen hakatussa suunnitelmassa oli aikomus katsastella Dabmutjokea, mutta enemmän houkutteli Dalvesidan kosket alempana. Ensin kuitenkin uimamerkin suoritus, jonka minäkin tein. Tai enemmän tuo oli kastautuminen hyytävän kylmässä (noin kymmenen astetta) polvisyvyisessä vedessä. Ei huvittanut jäädä polskimaan. Ohjelma jatkui standardiheittelyillä leirin edessä. Tarkalla perkkaamisella sain pari pientä taimenvauvaa. Miikka keskittyi kurittamaan ahvenia ja olisiko saanut hauenkin.

Mutta alas Dalvesidan koskea kohti. Niska oli taattua jöötiä punaisella rusetilla. Eli leveä kivikkopaska ilman mitään uomaa. Keskityimme lähinnä levän ruoppaamiseen pohjasta. Niskan alapuolella oli kuitenkin kivaa poolia ja joki kapeni muodostaen kivan uoman. Miikka meni keihäänkärkenä edessä ja tuli perässä. Perhosteli ja sai jopa jonkinlaisen tärpin. Käski mua heittämään ja pian tarrasi mullakin eka aito karasjokelainen. Painoa nyt oli vaan 860 grammaa, mutta tämän yhteydessä lanseerasimme säännön: Jos et kahden sekunnin kuluessa tiedä, että onko taimen kiiinni, niin se ei ole taimen. Nämä ottivat ihan hirveitä lähtöjä. Kaunis kirkas kala ja selvästi samoja lahnageenejä kuin edelliselläkin. Mieli oli kirkas ja päivä plussan puolella.

Dalvesidan kosken niskaosuutta

Dalvesidan kosken yläosa oli hienoa uomaa ja lupaavia paikkoja oli enemmänkin. Mutta lupaukset eivät ole kaloja eivätkä ne koskaan sellaisiksi realisoituneet. Mökkikylän kohdalla on upea pooli taimenen asua ja oleskella, mutta vieheistä ne eivät välittäneet. Kylä on upean jäkälikön keskellä ja möksät ovat pääosin uusia tai sitten hyvin korjattuna ja satelliittiantennikin nähtiin.

Tupla pitää miehen tiellä ja kalastui jatkui. Tosin alaosa koskesta oli kyllä niin paskaa sorakkomatalikkojöötiä, ettei rajaa. Välissä oli pari selvää kalapaikkaa, mutta niistä ei mitään. Kumma ettei pieniä edes.

Koski loppuikin sitten aika lyhyeen. Oli muuten kohtuulliset pöheiköt rannalla joka paikassa ja eksyimme vielä alaliukua metsästäessä jälleen yhteen rämeikköön, jossa sääskillä oli juhla-ateria tarjolla. Takaisin päin tullessa kävimme tarkastelemassa yhtä umpisuolilaajentumaa, jossa asusteli ainakin isohko hauki. Jätin rauhaan.

Dalvesidan kosken niska-aluetta vähän toisesta perspektiivistä

Tulimme lähes perinteitä noudattaen keskimmäisen Gukkeksen toista rantaa, joka oli huonompi vaihtoehto. Lähellä leiriä vielä törmäsimme melkoiseen rotkomuodostelmaan, jota ei kyllä kartasta voinut nähdä. Kiltisti sanottuna norjalainen tapa piirtää topokarttaa on pelkistetty. Ihailimme aikamme rotkoa emmekä jaksaneet kiipeillä alas haukia kiusaamaan. Yksi päivä oli kohtuullisen lopussa. Olimme ottaneet jokusen ahvenen päivällä ja tilasin Miikalta yhden lisää savustuspussia varten. Toihan se, mutta koko ei täysin tyydyttänyt tilaajaa. Ilta menikin sitten nuotiolla istuessa ja savustuspussia kypsytellessä. Lämpötilakin vajosi jonnekin lähemmäs nollaa eikä puskenut hiki pintaan. Ja illan lopuksi muutama rivi kirjaa ja jäkäläpeti odotti. Päivän saalis oli 4 taimenta, kun edellisen päivän oli 2. Selvästi suurin osa reissun taimenista oli pyydetty, mutta tietämättömyys tuo joskus onnea ja niin päämme painuivat taimenennäköisiin uniin.

9.7 Vähän Dabmutjohkaa ja enemmän sadetta

Seuraava päivä aukeni pilvisenä. Teltalla makoilu maittoi ja lähtö oli niin hidasta. Vähän jo puhuimme, että josko vaihtaisimme jo tänään paikkaa alaspäin. Päätimme kuitenkin viimein käydä testaamassa Dabmutjoen. Suora suunta keskimmäiselle Dabmutjärvelle. Matkaa ei ollut paljon ja niin tuli vähän mutkiteltuakin. Dabmutjärvellä aloin itse vaihtamaan viehettä, kun Miikalla on jo eka kala kiinni. Kala vaikutti ihan kivalta, mutta ei pysynyt kiinni. Toinen heitto ja 600 grammaa ahventa oli pian kuivalla maalla. Reissun suurin ahven oli tässä. Minäkin sain ahvenvieheeni kuntoon ja aloin pyytämään enkkakalaa. Mutta eipä saatu enää mitään, vaikka useampi heitto heiteltiin. Dabmutjoen luusuassa vain valtava krokotiili tavoitteli viehettä sen verran antaumuksella, että pahimpia löröjä sai siivoilla housujen pohjilta. En jaksanut yrittää kalaa eikä Miikkakaan ollut irroitussessioista niin kiinnostunut.

Alhaalla oli pitkälti suvantoa, joka oli aika tylsää. Kun viimein lähestyimme koskijaksoa, niin alkoi satamaan. Ekan koskijakson niskalla Miikka väitti nähneensä kilotaimenen, mutta eipä saatu sitä mihinkään tarttumaan vaikka yritettiin tosissaan. Muuten joki oli kuollut eikä mitään kuulunut. Tähän kun yhdistää tasaisen sateen, tiheät puskat ja pitkät suvannot, niin kalastusmoraalin selkäranka naksahti hyvin nopeasti poikki. Suuntaus kohti telttaa, väliltä muutama sieni mukaan ja teltan sisällä kuivassa kokkailua. Vettä tuli tasaisesti, joten loppuilta meni kirjaa lueskennellessa. Siirtymä jo illalla hylättiin varsin pikaisesti.

Sadepäivän ruuanlaittoa

Sääsket sateensuojassa

10.7 Sade jatkuu, mutta siirtymä on tehtävä

Vesisade oli jatkunut yön ja se jatkui vielä aamullakin. Kun päällyskamppeet olivat märät, niin selkäranka ei ollut vieläkään toipunut edellisen päivän moraalisesta napsahduksesta. Siispä aamupäivä meni muuten vain koisiessa, lukiessa ja loppujen lopuksi opetin Miikalle Texas Hold'emiä. Pistimme tulitikut tasan ja fixedin opiskelu käyntiin. Ensimmäinen satsi tuli aika nopeaan minulle. Toisessa erässä Miikka pyristeli pitkään ja olin välissä vähissä tikuissa, mutta loppujen lopuksi voitto minulle. Siinä vaiheessa päiväkin alkoi olla niin pitkällä, että piti alkaa purkamaan leiriä. Pistimme kamppeet kasaan, mikä teltan tapauksessa tarkoitti varsin kosteaa systeemiä, kun sade jatkui edelleen. Kohtuullisen reipasta marssia sen seitsemisen kilsaa eteenpäin. Sen verran kuitenkin sadeen tauottua stoppasimme, että heittelimme Dalvesidan kohdilla olleessa Goahtejavressa. Siinä oli ahventa ihan tolkuttomasti, mutta koko jäi pääosin alle puolen kilon. Kiva niitä oli kuitenkin kurittaa. Tärppiholistille evästä.

Siirtymä oli kivuton ja kun sadekin lakkasi, niin teltta oli miellyttävämpi pystyttää ja saimme sisätilat jotensakin kuivaksi. Leiri pistettiin viimeiselle koskijaksolle ennen Boalzajavrea. Kun ruumiskin oli ravittu, niin lähdimme lyhyelle tarkkailumatkalle ylävirtaan. Heti ekassa hienossa paikassa tarrasi kunnolla - hauki. Kiduksissa kiinni, joten penkalle kuivaamaan. Miikka väitti, että sillä kävi taimenkin tarraamassa.

Toinen leiri oli myös ihan hyvässä paikkaa

Kukkaloistoa pienemmässä mittakaavassa

Ylöspäin mennessä kosket olivat lyhyitä ja pääosin matalia. Ahventa oli suvannoissa todella paljon, mutta koko oli edelleen alle puolen kilon. Haukiakin tuli aika säännöllisesti, mutta taimenia ei oikein kuulunut. Sentään yhden pienehkön onnistuin perholla tartuttamaan. Yhden kosken niskalla surffasi oletettavasti taimen tai oliko sitten reilumpi hauki. Ei kuitenkaan saatu tarttumaan mihinkään yritykseen.

Loppujen lopuksi kello oli pitkälle yöllä ja pieni tsekkailu oli taas venähtänyt vähän pidemmäksi. Eilisen nollataimenpäivän jälkeen taimenen tulo kasvoi yhteen, joten piti olla kovasti tyytyväinen. Vaikka se yksi nyt sitten olikin aika kääpiökokoinen.

Sadepilvi poistuu takavasemmalle

11.7 Periaatteessa lyhyt kalastuspäivä

Kerrankin oli suunnitelmissa lyhyt päivä. Tarkoitus oli kalastella alaspäin Buolzajärvelle. Alin koskivyöhyke oli aika lyhyt. Heti leirin alla oli ihan kivaa koskea, mutta eipä napannut. Mulla oli ongelmia perhoperukkeiden kanssa ja jostain syystä katkoin siimani kymmenkunta kertaa perhoa solmiessa ennenkuin siima kesti. Aiemminkin on ollut vastaavia ongelmia ja alan olla aika kyllästynyt siimavalintaan. Taidanpa vaihtaa merkkiä johonkin muuhun.

Koskivyöhyke oli kivaa lyhyt suvanto - lyhyt koski vuorottelua. Puskat rannalla olivat kohtuulliset, kuten oikeastaan joella oli tapana varsinkin ylhäällä. Heittelimme erään kosken alla pitkät pätkät, Miikka perholla ja minä uistimella. Sain yhden hauen, jota sai irroitella perssuolesta asti pitkät pätkät ja Miikka lähti alaspäin. Heittelin vielä vaappua samaan virrantynkään, kunnes nappasi kivasti. Kahden sekunnin sääntö toimi hienosti ja ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana taimen ehti syöksyä montun laidasta laitaan kymmeniä kertoja. Huutelin Miikkaa pusikoiden keskeltä takaisin ja jatkoin väsytystä samaan tyyliin. Kala vain pyöri paikallaan ja väsähti parin minuutin pyörittelyn jälkeen.

2120/59

Kalan oli tummempi, kuin mitä olimme tähän mennessä saaneet. Eli selvä jokikala, joka oli nähtävästi asuttanut monttua pidempään. Tulimme kalan kanssa pois puskista kuvaussessiolle. Ehdimme ottaa pari kuvaa, kun yhtäkkiä huomasimme pari muuta kalastajaa. Pian norskit kävelivätkin meidän luo. Sopivasti pyydetty kehukala. Tyypit olivat kalastelleet viitisen päivää eivätkä olleet saaneet kuin yhden alle kiloisen. Toki pari hyvää kalaa oli päässyt irti, joista varsinkin toinen oli ollut melkoinen possu. Tyypit olivat kaikin puolin mukavia ja tarjosivat purtavaa ja vähän laatukonjakkia maisteltavaksi. Vähän hävetti, kun ei ollut mitään tarjottavaa itsellä. Tyypit asustivat kämpässä Buolzalompolon vierellä ja pyysivät vierailemaan.

Ystävällisten norskien kanssa juttusilla

Niin ja kala oli tosiaan 59 senttiä ja 2120 grammaa painava. Meikäläisen taimenenkka eli pikkuhiljaa tuotakin rekordia saa hiilattua asiallisempiin lukemiin. Mukava kala ja tuli fiilis, että reissu on tuloksellisesti jo voiton puolella, mitä sitten tuleekin tai on tulematta loppureissusta.

Tyypit tavattuamme kalastelimme norskien jälkiä ilman merkkejä kaloista. Sentään yhden tolkun hauen onnistuin jälleen kerran väsyttämään. Puiston rajapyykkikin löydettiin. Alemmas mentäessä alkoikin jo Buolzajärvi, joten käännyimme kiltisti pois. Kun päivä tuntui ihan surkean lyhyeltä, niin käväisimme vielä koittamassa ylempänä edellisen illan paikkoja, jos vaikka jotain nappaisi. Nappasihan siellä kovasti ahventa.

Vaikka nyt kovasti helppoa päivää maalailimme, niin saimmepa tästäkin asiallisen kokonaisen "työpäivän".

12.7 Ei edes periaatteessa lyhyt tai kevyt kalastuspäivä

Jos edellinen päivä oli ainakin periaatteessa helpompi, niin tämä viimeinen kunnon kalastuspäivä ei sitä ollut. Ensin kävelimme reilut kolmisen kilometriä Buolzajärven ja Buolzaluobbalin väliselle koskiosuudelle. Tuttuun tapaan niska oli ihan paska. Loppuosasta koski oli jo osin hyvä ja loppuliuku oli erinomainen joskin kalaa siitä ei saatu. Buolzaluobbal todettiin siinä sivussa ahvenrikkaaksi. Yleensäkin ahventa nyt tuli melkein missä tahansa pysähtyi heittelemään. Koko 300-500 grammaista.

Jos aikaisemmat niskat olivat olleet huonoja, niin Buolzaluobbalista lähtevä Karasjoki oli niskoineen ihan parasta a-luokkaa. Ja se kyllä näkyi jäljissäkin. Tänä kesänä paikoilla oli jo pyöritty enemmänkin ja jälket olivat ihan eri luokkaa kuin ylempänä, jossa ei ollut käynyt kukaan. Selvästi porukkaa tulee koneella Buolzaluobbaliin/Buolzajärvelle, kun se nyt on vielä puiston ulkopuolella. Ehkä siitäkin johtuen ei saatu merkkejä kaloista. Joki oli täällä selvästi isompi ja kun ylempänä sen kahlaili ylitse mistä vaan, niin enää se ei ollut niin itsestäänselvää.

Buolzaluobbalin hieno koski

Pääsimme kuitenkin ylitse ja kävimme katsomassa, josko norskit olisivat olleet kotosalla. Eka mökki oli ihan helvetin törkyinen ja pihan suokuoppaa oli käytetty kaatopaikkana. Tosi oksettava pihapiiri. Toisella mökillä löytyi norjalaiset tai ainakin niiden tavarat. Tyypit eivät olleet paikalla ja jätimme vain viestiä.

Törkyistä pihapiiriä

Takaisin joen ylitse, kun ei haluttu riskeerata, että jäätäisiin nalkkiin väärälle puolelle. Suurinpiirtein tyyppien jokirannassa oli hyvä monttu ja niinpä vetäisin siitä hyvän kalan, joka tuomittiin taimeneksi kahden sekunnin säännön perusteella ja tuomio viimeisteltiin puntarissa. 910 grammaa eli ihan mukava ruokakala kotia isälle vietäväksi. Kala oli syöpäissyt tunturisopulin eli ihan proteiinipitoisella ruokavaliollahan tuo oli ollut.

Proteiinipitoinen ruokavalio

Kokonaisuutena tämä eka koski oli mun mielestä paras noin ulkoasultaan, mitä koko reissulla törmättiin. Korkein odotuksin jatkoimme alaspäin. Nälkä oli kova ja niinpä ruokatauolle. Sopivasti sadepilvi äkkäsi kaksi orpoa pirua ja tuli lorottamaan siihen päälleen. Eipähän sitten vietetty mitään ranskalaista lounasta.

Alhaalla joki muuttui taas aika paskaksi. Kosket olivat matalia ja edes kunnon järkeviä paikkoja ei löytynyt. Rannat olivat kyllä vähän liiankin hyviä eli kaikkea ei voi näköjään saada. Löysimme ihan lyhyellä matkalla kaksi isoa leiriä siltä kesältä. Vähän kummeksutti, että miksi ne oli pykätty tähän paskoille paikoille.

Hienoa rantaa - paskaa koskea

Jatkoimme reippaasti alaspäin lähinnä ahvenia ja haukia satunnaisesti kurittaen. Seuraava parempi paikka löytyi vasta Niedajoen suusta, jossa sitten olikin ihan briljanttia tammenlehvillä. Kalaa nyt ei sentään kuulunut. Vähän ylempää koskesta tuli sentään pari pientä - tai oli kiinni, joten poikastuotantoa löytyi pitkästä aikaa. Sade jatkui lohduttomana, leiriin oli joku seitsemän kilometriä, vaatteet märkinä ja moraali alhaalla. Tsekattiin lyhyesti Niedajokea, joka vaikutti osin lupaavalta, mutta tietysti kalattomalta. Moraali oli kuitenkin rapautumassa ja seuraavan päivän tolkuton kävely painoi päätöksen siihen suuntaan, että lähdimme talsimaan kohti hotellia. Täytyy sanoa, että on se aina mukava märän päivän jäljiltä hypätä kuivaan telttaan ja vetää kuivat räsyt päälle. Miikka tosin oli säästänyt varavaatteissa ja se joutui pistämään fleecepuseron housuiksi. Paljon varavaatteita ei toki tarvi, mutta pitkät varakalsarit ovat aika pop ja kevyet fleecehousut komppaavat aika hyvin kokonaisuutta.

Luovaa kerrospukeutumista vesisateen jäljiltä

13.7 Hyötyliikuntaa ja harrinkalastusta

Sade oli yöllä loppunut ja keli kuivannut, mikä tiesi hyvää kamppeiden kuivattamisen kannalta. Söimme kunnon miehekkään "nyt kävellään ja pitkälle" -aamupalan, jonka jälkeen leiri alas ja rinkkaan. Tyypilliseen Ryytty-tyyliin taaskaan ei oltu kovin aikaisessa vaan kello oli jo kovasti puoltapäivää ennenkuin päästiin liikkeelle. Olin miettinyt sopivaa uravalintaa ja omasta mielestäni löysin aika optimaalisen. Eka kolme kilometriä oli vähän tuhruisempaa parine jänkäluotkan ylityksineen, mutta yllättävän helppoa sekin. Sen jälkeen pari kilometriä nousua tunturiylängölle. Tätä ylänköä sitten talsittiinkin noin 15 kilometriä, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi. Suurin osa matkasta oli miellyttävää nummea, jolla matka taittuu. Tankkauspaikan sovimme Suomen ja Ruotsin poroaidalle aikaisemmin käydyn Niedajoen latvajärvelle. Matkaa oli siinä vaiheessa menty jotain kuutisen tuntia. Loppukilometrit alkoivat jo tuntua raskaalta ja jalkapohjat oli aika muussia.

Loputonta tunturiylänköä

Rajan poroaita

Suomen puolelle päästyämme ei ollut ihan selvää kuviota viimeiselle kilometrille, kun se sattui juuri karttojen taitteeseen. Hiekkaharjut menivät kuitenkin tosi näppärästi ja reitti oli optimaalinen. Pakko sanoa, että Pöyrisjärven pohjoispuolinen ylänkö hiekkaharjuineen on hienoimpia alueita koko Suomen maalla. Siellä sielu ja silmä lepää. Pyörät löytyivät sieltä, minne olimme ne jättäneet. Vähän löhöilyä ja pyörän sarviin. Sotkeminen oli yllättävän helppoa kymmenen tunnin kävelynkin jäljiltä. Näkyvä eri lihasryhmät rasittuvan. Jos minä katkesin totaalisesti tulomatkalla, niin Miikka oli kyllä aika väsynyt lopun polkupyöräosuudella. Onneksi se vitonen oli suurimmilta osin alamäkeä, joten ongelmia ei liiemmin ilmennyt. Pöyrisjoen ylityskin meni suurinpiirtein näppärästi ylitse. Kello oli noin puolenyön, kun olimme viimein perillä. Kaikesta käytetystä ajasta huolimatta oli varmaan keveimmät 26 kilometriä, mitä olen päivän aikana metsässä mennyt.

Kaunista Pöyrisjärven ylängön maastoa

Pöyrisjoen luusua

Miikka oli sen verran nakit, ettei sitä meinannut millään saada lähtemään suunnittelemallemme Laulunivakeikalle. Ei sillä, ettei munkin jalkapohjat olisi olleet muusia ja lihaksia pakottanut. Tiesin kuitenkin, että jos en nyt kävisi, niin syksyn kotona mähötessä saisi harmitella, kun ei käväissyt. Miikkakin lähti sitten mukaan, kun tarpeeksi maanitteli ja mainitsi, että tätä ei kannata missata. Lauluniva ei ole kaukana, mutta joki virtaa näillä paikkein valtavan märän suoalueen lävitse, joten joutui vähän kiertelemään perille. Keikka kannatti. Standardiharria tuli ihan kivasti ja ennenkaikkea oli mukava pitkän harrittoman reissun jälkeen pyydellä harrinretkuja ja yleensäkin saada jalokalatärppejä enemmän kuin kerran neljässä tunnissa. Hyvä kalastuksellinen lopetus reissulle.

14.7 Takaisin kotiin

Aamu-uinnit jäi sitten suorittamatta, kun sopivasti alkoi taas satamaan, joka kuitenkin loppui aika nopeasti. Loppumatka olikin sitten vaan sotkemista kotiin. Kaikki oli vähän helpompaa kuin tullessa ja lautassakin oli nyt narut. Viimeinen 18 kilometrin pikataival tultiin suorastaan lujaa. Alamäet sai mennä kieli poskella, ettei kippaa löyhässä hiekassa.

Summarum

Vuosi vuodelta kalastusreissujen kalastuksen ulkopuolisille asioille tulee yhä suurempi merkitys. Tänä vuonna ulkoiset puitteet olivat kunnossa. Erityisesti viehätti Norjan puolen isot sammalikot, joita ei juuri Suomessa näe. Muutenkin kaikesta satamisesta huolimatta itse reissussa oli kiva olla eikä ollut niin suurta hoppua pois. Pientä jännitystä toi kotitilanne, kun pois tullessa laskettuun aikaan oli vain kaksi viikkoa. Onneksi puhelimesta ei löytynyt odottamasta 20 tekstiviestiä, vaan tilanne etelässä oli vielä stabiili. Tätä kirjoittaessa poika on jo syntynyt viikon lasketun ajan jälkeen.

Taimenen pyynti ei ole meidän leipälajejamme ja ehkä sen reissussakin huomasi. Toisaalta kummasti rauhoitti, kun norskiperhospesialistitkaan eivät olleet saaneet samaan aikaan käytännössä mitään. Mietimme asiaa ja tulimme siihen lopputulokseen, että joessa ei ainakaan säännöllisestä elä kovin suurta taimenpopulaatiota. Erityisesti ihmetytti pienten taimenten totaalinen puuttuminen. Saimme koko reissussa yhteensä yhdeksän taimenta, joista neljä oli taimenluokan kalaa, yksi vähän pienempi ja lopun pentuja. Tämä on kaikkiseltaan todella vähän. Ahventa ja haukea joessa on hyvin ja niiden kanssa puljatessa aika ei tule pitkäksi. Harrin totaalinen puuttuminen on kuitenkin aika jännää. Jokityypiltäänhän suurin osa oli kuin luotu harreille. Mutta ehkä siellä ei sitten olisi taimenia senkään vertaa. Kalastuspaine alueella on yllättävän kova ja mitä jututimme norskeja, niin Karasjoki on heidänkin keskuudessaan aika kuuluisa. Yläosa on aika pienimuotoista ja puiston takia siellä kalastettaneen aika vähän. Yleensäkin alueelle on aivan tolkuttoman pitkä matka mistä tahansa suunnasta katsottuna. Buolzajärvelle lennetään kuitenkin kohtuullisen paljon ja pyyntipaine alavirran suunnassa on paljon kovempi. Toisaalta jokikin on siellä jo paljon suurempi.

Ei meistä siis tullut taimenenpyytäjiä tämänkään jälkeen. Kyllähän tämä ihan hauskasta vaihtelustta käypi, mutta noin keskimäärin harrinlotjakkeiden kanssa puljaaminen on hauskempaa. Tärppiholistin pitää saada säännöllinen piikkinsä.